Digikuva -opas kattaa perusasiat jos aiot myydä kuviasi

Kiitokset Tuijalle kirjan arvioinnista. Kaikki arviot, joissa kirjan nimi on kirjoitettu oikein, otetaan nöyränä ja kiitollisena vastaan. Jopa Jore Puusan blogissaan antama paria piirua räväkämpi näkemys. Erityisen otettuja me tekijät olimme Jorelta saamaamme historian ensimmäiseen ”Kuukauden kärsä” –arvonimeen, joka ainakin minun arvoasteikollani asettuu heti armeijan pronssisen ampumamerkin jälkeen.

Ensimmäisen tietokirjani julkaisin jo vuonna 1983, ja sen jälkeen kirjoja on tullut reilut 10 kappaletta, joten minulla alkaa olla perspektiiviä kirjan tekemiseen ja niiden arvosteluihin. Ensimmäistä kirjaani arvioitiin ainakin 18 eri lehdessä. Tiedän tarkan luvun siitä, koska ainakin siihen aikaan oli olemassa yritys nimeltä Arviointipalvelu (tms.), joka seurasi kaikkia lehtiä ja lähetti niissä olleet kirja-arviot kustantajille. Näin kirjailijan sai tietää, mitä hänen hengentuotteestaan oltiin oltu mieltä.

Nyt kyseessä olevasta kirjasta on tietääkseni ollut tämä palsta mukaan lukien kolme arviota - nekin kaikki netissä. Ehkä Joren perusteellinen selvitys kirjan tasosta tyhjensi pajatson – ainakin sen takaressun. Kenelläkään ei luultavasti ole ollut enää sen jälkeen halua käännellä maassa makaavaa raatoa, josko siitä löytyisi vielä jotain kaluttavaa.

Kirjamaailma on muuttunut paljon vuodesta 1983. Ensimmäistä kirjaani myytiin lähes neljänä painoksena 10.000 kappaletta. Viimeisin saa olla tyytyväinen, jos alennusmyynnin ansiosta säästyy makulatuurin häpeältä. Kirjoja ilmestyy nykyisin moninkertainen määrä vajaan 30 vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna. Jo pelkästään siitä syystä, että kirjan tekeminen nykyään on ihan eri tavalla halpaa ja helppoa. Siis teknisesti. Sisällön tuottaminen on ollut koko ajan ihan yhtä tuskainen prosessi. Lukeminen ei ole kuitenkaan ainakaan lisääntynyt, joten looginen ja väistämätön seuraus on myytyjen kappaleiden keskimääräinen pieneneminen.

Kirjailija itsekin joutuu osallistumaan ihan eri tavalla kirjan levitykseen. Ei tällä palstalla oleva arviokaan ilmestynyt sinne ihan yllättäen ja tilaamatta kuten faksit entiselle likalle (Joren blogiin kyllä). Minä ilmiannoin Tuijan kustantajalle, joka lähetti arvostelukappaleen, johon syöttiin Tuija näköjään on tarttunut. Itsekin kirjoittelen sen verran arvioita omalta alaltani (fysiikka ja valokuvaus), että kustantajat lähettelevät jopa pyytämättä arvostelukappaleita. Olen kertonut joillekin kustantajille ainakin parissa kokkaritilaisuudessa, että arvioin niistä ehkä joka kymmenennen. Sekin on kuulemma vielä kannattavaa. Hyvää arviota parempaa mainosta ei ole. Hyvänä esimerkkinä oli nyt kyseessä olevan opuksen viime keväänä Hesarissa ollut koko sivun mainos sunnuntainumerossa. Sen vaikutus myyntiin oli marginaalinen. Sen sijaan kirjan päästyä Joren partaveitsen terävän analyysin kohteeksi, sen myynti kaksinkertaistui heti. Rahalla ei saa kaikkea.

Jos tämän palstan lukijoista joku sattuisi kirjan hankkimaan tai ainakin lainaamaan kirjastosta, niin korjataan yksi kirjaan jäänyt virhe ja täsmennetään vähän epäselväksi jäänyttä terminologiaa.

Kun fotari, oli hän sitten pro tai harrastajavaras, myy kuvansa, niin lakiteknisesti tapahtuu käyttöoikeuden luovutus. Se vastaa tekijänoikeuden luovutusta, mutta kun valokuva ei ole teos (yleensä ei), niin sillä ei ole tekijänoikeutta vaan tekijänoikeuden lähioikeus. Joten kun olematonta ei voi myydä (toki näin paljon tehdään, mutta se on eri tarina), niin fotari myy siis käyttöoikeuden luovutuksen.

Kirjassa kerrotaan virheellisesti, että maksettaessa palkkiota käyttöoikeuden luovutuksesta, ostaja maksaisi myös fotarin eläkemaksun. Tämä on tekijöiden disinformaatiota. Todellisuudessa ostaja suorittaa vain ennakonpidätyksen ja maksaa fotarille siitä jäävän summan ilman eläke- ja sosiaaliturvamaksuja. Lehtitalot ym. maksavat tahot tämän varmasti tietävät, kirjan tekijät eivät tienneet teosta tehdessään.

Tämä koskee siis yksityishenkilöinä kuviaan myyviä. Yhtiön kautta on eri juttu. Näiden taas on syytä huomioida, että tekijänoikeuden luovutukset ovat alv:stä vapaita, mutta valokuvat ei teoksina taas eivät. Mutta näistä ja muista valokuvan myymisen kiemuroista tarkemmin kirjan sivuilla asiasta kiinnostuneille.

Olen suunnattoman pahoillani siitä surusta, harmista ja mielipahasta, jonka vaatimaton opuksemme on aiheuttanut ammattiin valmistuvissa valokuvausopiskelijoissa ympäri maan. Sitä ei voi millään korvata.

Sen sijaan minulla on vastuuvakuutus, joka korvaa liiketoiminnastani kolmansille osapuolille aiheutuneet vahingot. Siksi pyydänkin niitä valokuvaajia ja valokuvaajaksi opiskelevia, jotka ovat kärsineet taloudellisia menetyksiä kirjamme takia, tekemään yksilöidyt korvaushakemukset ansionmenetyksistään ja toimittamaan ne minulle osoitteella
Timo Suvanto
PL 732
01301 Vantaa.
Hakemukset voivat olla vapaamuotoisia, mutta niistä on käytävä ilmi syntynyt vahinko, sen suuruus ja miten se liittyy kirjaan Digikuva - osto, myynti ja käyttöoikeus.
Vakuutustoiminta on siinä mielessä epäoikeudenmukaista, että se ei korvaa harmia ja mielipahaa, vaan ainoastaan selkeästi rahassa mitattavat tappiot.
Toivon kuitenkin tämän kädenojennuksen lievittävän edes hieman sitä suunnatonta vahinkoa, jonka olemme pelkkää ajattelemattomuuttamme tulleet aiheuttaneeksi Suomen valokuvajournalismin tulevaisuudelle.
Timo Suvanto and hengessä mukana (uskon näin) brothers in crime Sakari Mäkelä ja Olli Rinne.

Aitoustodistusta on yhtä mahdotonta antaa kuin Dalin grafiikoista. Joko uskoo vilpittömyyteen tai ei.

Olen ollut Suomen Ammattivalokuvaajien hallituksessa pari vuotta ja vielä pidempään kuvallisen ilmaisun tutkintotoimikunnan jäsenenä. Ammatillista lehtikuvausta tunnen huonommin. Näissä tehtävissä oletan kuitenkin saaneeni jonkinlaista perspektiiviä ammatillisen valokuvakentän ongelmiin. Kaksi keskeisintä jonkinlaisessa tärkeysjärjestyksessä.
1. Digikuvan tuoma murros. Valokuvan ottamisen ja levittämisen helppous on murtanut ammattikuvaajien tekniikkaan perustuneen monopolin.
2. Valokuvaajien tolkuton ylikouluttaminen ala-arvoisin kouluttajavoimin on tuonut alalle sadoittain muodollisesti päteviä, mutta täysin kilpailukyvyttömiä valokuvaajia. Kaikille valokuvauksen sektoreille, mutta eniten lehtikuvaajiksi. Taidevalokuvaajat ovat aina olleet ihan oma lukunsa. Heihin en halua ottaa kantaa, etäisyyttä kylläkin.

Valokuvaajat eivät ole ainoa murrosten kourissa oleva ammattikunta. Valokuvauksen, sen paremmin lehtikuvan kuin muunkaan kantaa ottavan kuvan merkitystä elämää suurempana asiana on mielestäni turhaa ylikorostaa. Valokuva on voimakas väline, liikkuva kuva ehkä vielä voimakkaampi. Tästä voidaan kinastella maailman tappiin asti. Onko kuva amatöörin vai ammattilaisen ottama, on kuitenkin täysin sivuseikka. Suomessa ammattiin tähtäävää valokuvakoulutusta on ollut hyvin lyhyen aikaa. On melkoista halveksintaa väittää, että valokuvaajan ammattiin voi tulla vain muodollisen koulutuksen kautta. Valokuvauksen historia ei tue tätä väitettä.

Jos joku (ketään erityisesti nimeltä mainitesematta) tätä palstaa seuraavista on eri mieltä yllä olevista argumenteista, niin saa vapaasti olla. En tule enää osallistumaan tätä aihetta käsitteleviin nettikeskusteluihin. Sen sijaan jään suurella mielenkiinnolla (vilpittömästi) odottamaan Merjan peräänkuuluttamaa Joren kirjaa kuvajournalismista. Siihen asti voin todeta, että ne on eri miähiä jokka rumihia teköö ja jokka niitä pesöö. Pätee monella elämän alueella.

Markkinataloudessa tuppaa olla niin että markkinat korjaavat itse omat rönsynsä. Sellaiset tuotteet ja palvelut jota kukaan ei halua, häviävät markkinoilta olipa kysymys sitten kirjasta tai kuvasta.

Markkinataloudessa kysyntä ja tarjonta pyrkii tasapoinoon. Jos ammattilaisten kuvia ei osteta, ei kysyntä ja tarjonta kohtaa tältä osin. Joko tarjontaa on liikaa tai kuvien hinta ei vastaa haluttua laatua.

Laatu ja hinta on asia, jota voi itse kukin pohtia vaikkapa kaupan einestiskin äärellä. Tarjolla on kahden hintaisia valmislihapullia - toiset maksavat alle euron ja toiset noin kolme euroa. Kummat ostat? Riittääkö sinulle se alle euron laatu?
Saatko kolme kertaa kalliimmalla kolme kertaa parempia lihapullia?

Samalla mekanismillä me ostamme lihapullia ja valokuvia. Ne lihapullat häviävät markkinoilta jota ihmiset ei halua - näin se vaan on.

Mitähän ne useasti mainitut sivistysvaltiot ja niiden kuvajournalistisesti korkeatasoiset lehdet oikein ovat? Tällaisia heittoja tulee jatkuvasti jopa johtavilta kuvajournalismin opettajilta. Niitä kun on niin helppo heitellä puskista, mutta kun pitäisi ryhtyä yksilöimään ja antamaan esimerkkejä, niin nettiliikenteeseen laskeutuu syvä hiljaisuus.

Joo, kyllä on rautaa.
Valaistuksesta en niin tiedä, mutta Photoshopin käyttö jää kuvajournalismin historiaan. Tähän ei joka poika pystykään. Fotofinlandia kamaa, jos tekijä vain vaivautuisi osallistumaan.