Tuhat sanaa

Minun mielestäni on lähes surkuhupaisaa, että rivitoimittajia patistellaan koko ajan (mediatalojen johtoportaan taholta) antamaan enemmän itsestään.

Pistä pystyyn blogi! Kerro kokemuksistasi kainojutussa! Enemmän kerrontaa ensimmäisessä persoonassa!

Samaan aikaan anonyymin verkkokeskustelun virrat on päästetty vapaaksi, vailla sen suurempaa seurausten pohdintaa. (Klikkausten määrä näyttää ratkaisevan kaiken. Sitähän näillä kommentointipolitiikoilla haetaan.)

Ennakkomoderoimattomalle, anonyymille keskustelupalstalle ei erkkikään kirjoita omalla nimellään. Se näkyy kommenttien tyylissä. Puskasta on helpompi tykittää. MOT.

"Toimittaja ei taida tietää pesäpallosta mitään"
"Joku tietämätön toimittaja ääliö nolasi taas itsensä"
"Kohta alkaa lätty lätisemään!"

Sitten ihmetellään, miksi toimittajat eivät riemusta kiljuen ryntää ottamaan osaa tähän aivan mahdottoman fiksuun kansalaisjournalistiseen diskurssiin (=valtamedian virheillä besserwisseröintiin).

Verkkolehtien keskustelun säännöt ovat nämä:

1) Toimittajan odotetaaan osallistuvan keskusteluun omalla reaalielämän persoonallaan. "Miksi sä et voi kokeilla Twitteriä juttujen teossa?"

2) Yleisö saa tehdä ja sanoa mitä huvittaa. Ilman mitään pelkoa siitä, että sanat kiinnittyvät hänen todelliseen identiteettiinsä.

3) Tappouhkauset siivotaan pois. Sitten kun jaksetaan. Jokainen toimittajahan moderoi – totta kai – omat juttunsa.

Verkkolehden vastuu ulottuu tämän hetken tulkinnan mukaan vain nimenomaan moderoituun sisältöön. Eli usarin päätös vie heiltä journalistisen vastuun lukijoiden kommenteista.

Anonyymin toimittajan kanssa olen aika lailla samaa mieltä tuosta verkkokeskustelun tasosta. Olen työskennellyt aikoinaan uusisuomi.fi:n toimituksessa siivoamassa noita merkinnässä puhuttuja kommentteja. Lohdutonta hommaa toisinaan, sanoisin.

Näiden uuden median palveluiden käyttöönotossa tehdään usein se virhe, että palvelun (esim. juttujen kommentointi) mahdollisuudet muuttuvat odotuksiksi. Ja kuten kaikki tiedämme, mahdollisuudet ovat rajattomat. Eihän kukaan kykene 8 tunnin työpäivän aikana paitsi tuottamaan jatkuvasti uutta materiaali kommentoitavaksi, osallistumaan myös kaikkien edellisten nostamiin keskusteluihin.

Asia on toki aivan toisin henkilökohtaisissa blogeissa, joita tehdään toistaiseksi harrastusmielessä ja vapaaehtoisesti. Silloin oma kunnianhimo on rajana, ja työltä vapautuvat tunnit.

KirsiM, niinpä, maailma on monisuopainen joten miksi ei netti heijastaisi sitä. Selailin juuri Mediametkaa! Kasvattajan matkaopas lasten mediamailmaan osa 2:sta, ja mietin nettikiusaamista käsittelevän kappaleen kohdalla, kuinka ison haasteen edessä vanhemmat ovat. Lapset eivät tohdi kertoa kohtaamastaan nettikiusaamisesta kotona, koska olettavat tai ovat kenties huomanneet jo, että reaktio on että "semmoista nettiä ei sitten käytetä ollenkaan kun siellä kerran kiusataan". Kirjassa todetaan, että "Anonyyminä on helppo lähettää loukkaavampiakin pilkkaviestejä kuin mitä kasvokkain ikinä tulisi sanottua" ja että "Nettikiusaaminen on usein jatkoa koulukiusaamiselle, mutta joskus todellisessa elämässä kiusatuiksi joutuneet saattavat toimia itse kiusaajina".

Kuinka opettaa lapsille että anonyymejä vihamielisiä viestejä ei tarvitse ottaa itseensä, että joku siiinä ehkä vaan purkaa omaa pahaa oloaan. Ja asiaan liittyen käytetystä terminologiasta, mikä olisi paras keino erottaa "lihallinen todellisuus" mediavälitteisestä. Fraasi "todellinen elämä" ei oikein toimi, koska tässä kiusaamisasiassakin mediavälitteinen kiusaaminen harmittaa kyllä ihan yhtä todellisesti kuin koulun pihalla fyysisesti koettukin.

Anonyymistä vihamielisestä kommentoinnista vielä, eräs tuttu, joka piti omakotitalon rakennusprojektista verkkopäiväkirjaa (silloin ei käytetty vielä blogi-sanaa), kertoi, että nettisivuille tuli myös tosi negatiivisia kommentteja. Että viitsitään mennä toisten saiteille haukkumaan, on kyllä jännä ilmiö. Voisihan sitä olla eri mieltä ystävällisestikin. Voisiko kaikki 35-65 - vuotiaat suomalaiset määrätä suorittamaan mediavälitteisen viestinnän tapakurssi pakollisena oppisuorituksena? Suoritukset voitaisi hallinnoida vaikka niin, että laajakaistaliittymän saisi käyttöönsä vasta kun on osoittanut käyneensä kurssin.

Laura, olen varma siitä, että mediavälitteinen identiteetti kietoutuu ennen pitkää tähän lihallisen maailman identiteettiin, monilla on kietoutunut jo. Mediakasvatusseuran keskustelupalstalla viritellään keskustelua siitä, miten nettikiusaamiseen pitäisi ja voisi puuttua. Minua häiritsee väkinäinen netti-etuliite, kiusaamista mikä kiusaamista, nykykakrujen elämässä digimedia on ihan arkea, en irrottaisi nettiä fyysisestä todellisuudesta kun kiusaamista tutkimaan kävisin. Lihallisia ihmisiä ne nettiä välineenään käyttävät kiusaajat ovat.