Strategi Tommi Pelkonen arvelee, että suurin syy suomalaisten asiantuntijoiden bloggaamattomuuteen on pelko siitä, että ketään ei kiinnosta, mitä itsellä on sanottavaa. Pelkonen on vieraana Sula Pinta -ohjelmasarjan jaksossa #16 keskustelemassa työelämän viestinnästä. Hän on työskennellyt 10 vuotta digimedia-alalla ja viimeksi Sataman Amsterdamin toimistossa liiketoiminnan kehittämishankkeiden parissa.
Paitsi sitä, miksi bloggaamisen aloittaminen työroolissa on niin monelle niin vastenmielistä, mietimme, millä tavalla Facebook liittyy työelämän viestintään ja millä aikataululla sosiaalinen media muuttaa muiden kuin tietotyöläisten duuniarkea.
Kommentit
Toinen raadollisempi syy
Toinen raadollisempi syy voisi olla laiskuus. Bloggaaminen vaatii aika paljon energiaa ja viitseliäisyyttä, hyveitä joita vain harvalla on.
Uskottava teoria
Minä pidän johtopäätöstä hyvinkin uskottavana. Minä olen huomannut sen itsessänikin. Välttelen hieman lapsellisestikin kovin julkisia palautteenantokeinoja siinä pelossa että jos kukaan ei reagoi mitenkään niin kaikki näkevät sen saman tien ja mahdollisten uusien kuuntelijoiden ensireaktio tulee että mikä ihmeen säälittävä hiippari tämäkin on kun ei edes kuuntelijoita saa.
Samalla olen avoimen kateellinen niille jotka paljon kontakteja saavat. Toisaalta minun ei pitäisi olla koska kyse on ihmistyypeistäkin. Olen sanonut aikaisemmikin että esimerkiksi Hessu Järvinen saattaa olla hyvinkin paljon helpommin lähestyttävä henkilö kuin minä jo ihan "julkisuus"kuvansa ansiostakin.
Pimeyteen on helpompi huudella kuin laittaa valot päälle ja huomata että kukaan ei ollut kuuntelemassa. Tämä pätee myös bloggaamiseen. Kenties tämän takia Tumblr-tyyppiset blogipalvelut joissa kommentointi on otettu pois ovat yleistyneet?
Itsekritiikki, kiire, kielenhuolto ja laiskuus
Tuija otsikoi mainion toimittajamaisesti - hyvä kiteytys.
Itse uskon, että kulttuuri on kuitenkin muuttumassa - uusi sukupolvi on tulossa työelämään ja netin ja dialogin keinot ovat heille tuttuja chattien, keskusteluryhmien, mesen tms. kautta. Johan TV-chatin käsittämätön voittokulku osoitti, että oma tuotos pitää saada esiin, vaikka siitä pitäisikin maksaa. Jos tällaisen kulttuurin saa työpaikalle, syntyvästä "pulinasta" voi tulla todellista "joukon viisautta" (wisdom of crowd). Mutta kestää varmasti vielä vuosia, ennen kuin tämä käyttäytyminen on valtavirtaa.
Unohtaa ei sovi sitäkään,
Unohtaa ei sovi sitäkään, että ihmiset eivät välttämättä tiedä, mitä blogissa "saa" sanoa - ilman, että työpaikan Internetin keskusjohto laskeutuu ylimmästä kerroksesta kertomaan sen heille. Onko asiantuntemusta ilman uskallusta? No, ehkä. Ihmetellä vain täytyy, kuinka pienenä esimerkiksi yliopistojen blogipiiri yhä pyörii, sitä kun eivät rajoita edes liikesalaisuudet.
Anonyyminä!
Niin, Miia on oikeassa, että monella kynnys varmasti tulee siitä ettei oikein tiedä mitä voisi sanoa. Ainakin itse joudun punnitsemaan aina tarkkaan paljonko voin esimerkiksi työpäivästä jotakin sanoa. Osa asiakkaista on niin vainoharhaisia, ettei luultavasti soisi konsulttinsa blogaavan lainkaan, mutta se mistä ei tiedä ei vahingoita.
Kommunikaatio on pyhä asia, ja jos ei uskalla nimellään kirjoittaa, voisi piiloutua puolianonyymin nimimerkin taakse ;) Minä koen sen jo riittäväksi pintasuojaksi. Vaikka linkitänkin kotisivuni joihinkin postauksiin, vaatii netti-identiteetin yhdistäminen liha-identiteettiin ainakin hiukan enemmän vaivaa kuin pelkkä nimellä googlettaminen.
Anonyymiydestä
Timov on kyllä ihan oikeassa anonyymiytensä kanssa. Itseäni ei huvita kirjoitella nettiin ilman nimeä, nickikin on helposti minuun yhdistettävissä, mutta toisaalta nimelläni en viitsi blogata henkilökohtaisista asioistakaan. Puun ja kuoren välissä, vai miten sitä sanotaan...
Kirjoita uusi kommentti