Tuhat sanaa

Pyh, internetissä ne ketkä tekee juttuja päättää mikä on siistiä ja mikä ei, harmaat eminenssit taustalla on vaan ihan tylsii.

Ja jos nolottaa niin tiedät, että olet tekemässä jotain oikein. esim musta tuo seuraava oli ehkä täydellisintä teknologian käyttöä ikinä.:

Kohellus: Löysin elämäni miehen!!!. :)

Zache,

>jos nolottaa niin tiedät, että olet tekemässä jotain oikein

Tuon ajatuksen olen muuten lukenut jostakin, olisiko voinut olla jostakin Pirkka-Pekka Peteliuksen haastattelusta. Että jos oikein hävettää niin se on merkki siitä, että on tekemässä jotakin, mitä kukaan ei ole tehnyt ennen. Hyvä muistutus. Tuo Kohelluksen osoittama itselleennauramistaito on kyllä arvokas.

Janne,

anteeksi nöyrimmästi matematiikkatehtävät, mutta valitsin sen, vaihtoehtona olisi ollut antaa kommenttispämmitulvan jatkua.

>riehunut netissä vuodesta 1989

Olet siis itse sinut sen asian kanssa ja paikkasi netistä ottanut. Olet pidemmällä kuin moni muu. Tunnistanet kuitenkin, että joillekin noviiseille siinä saattaisi vielä olla tekemistä? Kysyn tätä oikeastaan siksikin, että uskon, että monet professionaalit aikuiset ihmiset kuten virkamiehet, poliitikot, tutkijat, opettajat ja journalistit, hyötyisivät oman netti-identiteetin luomisesta, jos uskaltaisivat ottaa sen askelen.

Se, että joku jo ui kaukana ulapalla ja heiluttaa sieltä itsevarmasti, todistaa toki, että vesi kantaa, muttei vielä anna rohkeutta kahlata nilkkoja syvemmälle sille, joka ei osaa uimatekniikkaa.

Aughh näitä vertauksia...

Entä muut, millaisia tuntemuksia muistatte netti-identiteetin luomisen alkuajoiltanne? Millaisia selviytymiskeinoja?

Oman nimen yhdistyminen (netissä) johonkin sellaiseen, jonka itse haluaisi jo jättää taakseen, pelottaa monia, ja vähän turhaan.

Viikonvaihteen Taloussanomissa Ulla-Maija Paavilainen kirjoitti "Arvatkaa vaan, montako tyyppiä on ehtinyt pilkata minua googlaten löytyvästä lähes 30 vuoden takaisesta stooristani "Raanut ja pärekorit sivuansion tuottajina" (Jokusisar hoitaa). Pettymyksekseni kyseistä stooria ei kuitenkaan googlaamalla löydy, ainoastaan otsikko jonkun muun aineiston lähdeviitteissä. Pöh.

Itse asiassa Paavilaisen kirjoitus juuri todistaa, miksi oma netti-identiteetti kannattaisi ottaa omiin käsiin: tuottamalla itse säännöllisesti ajanmukaista aineistoa pystyisi suhteuttamaan hassut ihan irrelevantit vanhat asiat hakutulosten pohjalle oman henkilöhistoriansa mainioiksi alaviitteiksi.

Juttelimme Elävästä arkistosta yhden ystävän kanssa juuri. Hän piipahtaa silloin tällöin oman alueensa asiantuntijana tv:ssä. Hän sanoi päättäneensä vanhoja juttuja katsellessaan, ettei koskaan enää vakaumuksen rintaäänellä julista, että joku asia on Tärkeää, tai Ongelma. Edellisen kerran sivusimme tätä Homo-Suomen historiaa katsoessamme. Otan itse tuosta siten opikseni, että pyrin sitomaan kaiken, mitä väitän, vallitseviin olosuhteisiin. Kun ankkuroi sanomansa kulloiseenkin todellisuuteen, pystyy kenties itsekin lukemaan omia juttujaan vuosien päästä saamatta hysteeristä itku-naurukohtausta. Että noin me ajattelimme silloin, kun maailma näytti semmoiselta. Nyt ajattelemme näin, kun maailma näyttää tämmöiseltä. Kaikki tehty ja sanottu on nähtävä asiayhteydessään.

Tähän esimerkiksi blogimuoto ja sen ajallinen jatkumo, kertyvä historia, tarjoaa mahtavat työkalut. Mihin vuotovaikutus, ilmaisu ja ajatusten vaihto tästä mahtaa kehittyäkään, odotan uteliaana.

Aiheen voi muuten jättää tyhjäksi, jolloin se nappaa vain muutaman ekan sanan viestistä.

Hyvä pointti, Teppo, näinhän ne viisaammat maltillisemmat kai ymmärtävät tehdä. Riippuu ehkä blogin tavoitteista - haluaako pitää rupattelukanavan auki, niin sanotusti, vai haluaako esiintyä järkähtämättömien punnittujen viisauksien lausujana.

Itselläni olen huomannut, että on helpompi postata suht säännöllisesti - useimmiten tekstit ovat kuin vaihtaisi kuulumisia kaffella kaverin kanssa ("huamasikko sen ja sen?), harvemmin syntyy jotain pohditumpaa.

Lähtökysymykseni, miten käsittelet ajoittaisia nettihäpeän tunteitasi, pitäisi ehkä suunnatakin niille, joille ei ole blogia tai muuta vakiintunuttta verkkoidentiteettiä: mikä pitää sinut poissa verkon iloisesta pulinaporukasta? Ekkö viitti, vai eikö sulla o mitään sanottavaa? Vai luulekko että muut on niin paljon viksumpia?

Kuten Jannen blogin kommenttiosastolla kirjoitinkin, koko yhteisö, suomalainen julkisuus ja yhteiskunnallinen keskustelu, hyötyisivät mielestäni siitä, että kansalaiset osaisivat luontevasti kommunikoida toistensa kanssa verkon päällä - milloin tiukoista asiakysymyksistä, milloin harrastuksista ja ajanvietteestä.

Luulen kuitenkin, että vaikka kohta me kaikki ollaankin verkossa, osa porukasta haluaa pitää verkkoidentiteettinsä yksityisenä - tästä esimerkkinä salasanoin suljetut vain tietyille käyttäjäryhmille tarkoitetut foorumit ja palvelut.

Verkon pienet yksityisyydet ovatkin tosi kiehtova ja, väitän, yleistyvä alue.