Tuhat sanaa

Kiitos vaan hienoista määritelmistä minulle :)

Ainakin itse tein tässä tapauksessa niin, että lykkäsin blogitekstini julkaisua, kunnes tiesin se tulevan lähetyksestä ulos. Ei minullakaan nyt niin kiire ollut päästä blogiin kertomaan aiheesta. Ja oletettavasti toimisin samoin jatkossakin, mikäli se tuntuisi luontevalta ratkaisulta. Mutta joskus kiusaus kirjoittaa aiheesta ennen toimittajaa voisi olla melkoisen suuri.

Mutta onhan tässä medialla ja jutun laajuudella väliä. Lehtijuttuja, joissa yleensä on jo muutenkin enemmän asiaa, kommentoin blogissani mieluummin vasta jälkikäteen. Silloin oman tekstinsä voi pohjata juttuun ja keskittyä syventämään nimenomaan jutussa mainittuja asioita. Tv-uutisista taas tietysti tiesin etukäteenkin, että eipä siinä paljon kuitenkaan minun näkemystäni kuulla.

Toisaalta mietin, että toistaiseksi tämä tasa-arvoisuus median kanssa on kuitenkin vielä varsin heikkoa, mutta antaa ainakin itselleen sen (valheellisen) tunteen, että pääsee kertomaan laajemminkin mielipiteensä: jos blogitekstini käy medianäkyvyyden vuoksi lukemassa esim. sata tai vaikka peräti kolmesataa ihmistä, niin on se aika vähän siitä koko joukosta, joka uutisia mahdollisesti eilen seurasi :)

Tuskinpa toimittaja "juttuideallaan" voi sananvapautta poistaa. Kyllä sellaista "julkaisukieltoa", joka lähtee toimittajan omista intresseistä, pitäisi ainakin haastateltavalta kauniisti pää kallellaan pyytää.

Ehkä kyse on nyt myös sinun sanamuodoistasi. Tuskinpa "juttuidean" kertominen julki on monellekaan toimittajalle (ja monessakaan ohjelmassa) ongelma. Eivätkö "juttuideat" ainakin ajankohtaisohjelmissa ovat usein julki mainostamassa tulevaa ohjelmaa kaikissa mahdollisissa tiedotusvälineissä.

Esimerkiksi viitatessasi minun tapaukseeni tämän kaltaiset "juttuideat" on tavallisesti julkaistu ohjelman nettisivuilla ja sanomalehdissä Hangosta Petsamoon. Silloin ei käsittääkseni ole ihme, jos omasta esiintymisestään tiedottaa ystävilleen, sukulaisilleen ja tuttavilleen.

Kun blogin levikki ei sitten ole laaja, kuten sinäkin sanoit, on vaikea kuvitella valtakunnan mediaan työskentelevän toimittajan närkästyvän "juttuideansa" epäkorrektista levittämisestä.

Siteeraan mieluusti auktoriteettia: "Jos on noin pessimistinen, olisi parempi mennä metsään ja ampua kuula kalloonsa", sanoi vallanhimon sumentama Paasikivi päiväkirjassaan venäläisten tekosia tuskailevasta Mannerheimistä.

Silloin kun olen paikalla esimerkiksi viidenneksi iltapäivällä keksittynä "laskuvarjojääkärinä" saman illan lähetykseen - neljä aiemmin kysyttyä ja asian paremmin tuntemaa on kieltäytynyt tai jäänyt tavoittamatta, voi vaikeneminen blogissa olla järkevääkin.

Näin myös jälkeenpäin, mikäli juttu on jäänyt enemmänkin "juttuideaksi". Sitäkin sattuu ja on sattunut. [Blogin säännölliset lukijat - lähinnä sukulaiset - ovat myös ärhennelleet, kun näistä ei ole kerrottu etukäteen, he kun haluavat katsella mogaamisiani aina uudelleen.]

Vielä pahempi tietysti se, että on ollut toimittajalle keppihevonen. Selittämässä jotain ja vain jotain, jota hän itse halusi sanoa etukäteen salattavasta "juttuideastaan". Silloin parempi olisi lähettää analogista mustaa, niin kuin perä-Lapin ihmisille, jotka jäävät kohta "juttuideoista" ihan paitsi. Olisivat tulleet etelään indoktrinoitavaksi ajoissa!

Jatketaanpa vielä hetki. Jos vaikeneminen toimittajan "juttuideoista" on kultaa, niin usein sieltä julkisuudesta on kyllä varsin usein jätetty se "juttuidean" realisoivan ihmisen nimikin pois, olipa se "juttuideoita" maailmalle levitettäessä tiedossa tai ei.

Näin tapahtuu erityisesti silloin, kun "asiantuntija" ei saa minkäänlaista palkkiota esiintymisestään eli useimmiten.

Tätä ilmaista hyödynnettävyyttähän perustellaan sillä, että "asiantuntija" saa jotakin pääomaa siitä, että näyttäytyy tai puhelee toimittajan "juttuideoita" halki ja poikki ja pinoon tiedotusvälineissä.

Sanattoman sopimuksen toinen puoli ei siis aina toimi. [Erityisen huonosti se toimii, kun toimittaja tekee vastentahtoisesti itselleen aamukokouksessa tai muuten määrättyä juttua. Yhden kerran olen tehnyt niin, että kysyin tätä toimittajalta, kun huomasin silminnähtävän nihkeyden. Vastaus oli myönteinen. Sanoin että pannaan poikki. "Juttuidea" sai jäädä silleen. Hyvä niin, vaikka toimittaja punastelee vieläkin tavatessamme - ja kuten arvaat, vain sattumalta.]

Ja takaisin tämän kaiken hintaan. Jos taas hyvin maksettaisiin, niin mikäs sen mukavampaa, että allekirjoitettaisiin täydellinen vaitiolovelvollisuussopimus puolin ja toinen. Että toimittaja on tekevinänsä ja esimerkiksi minä puhuvinani ja sitten yhtiö teeskentelee lähettävänsä sen eetteriin - varmaankin analogisesti. Tärkeintä on, että raha kiertää ja "juttuideat" pysyvät salassa.

PS. Castro-juttu oli hauska kokemus. Aikaa oli minimaalisesti - juttu minimaalisen lyhyt ja aikaa pari tuntia lähetykseen. Siksi tehtävä oli rajattu kuin Guantanamossa olisimme olleet. Olisi siitä enemmänkin saanut irti. Itseäni keljuttaa vain se, että unohdin veloittaa toimittajan kiireen vuoksi tulleet taksimaksut, niin kuin usein unohdan. Omapa on vikani.

Tämän postauksen kirjoittaminen lähti siitä ajatuksesta, että uuden jutun "ensijulkaisuoikeus" on sillä, joka on tehnyt aloitteen (ottanut yhteyttä haastatellakseen tietystä aiheesta). Tätä oikeutta kunnioittaakseni varmaan useimmiten tekisin niinkuin Mari Koo, odottaisin varsinaisen jutun ilmestymistä ja jos huvittaisi, laajentaisin sitten teemaa omassa blogissani. Mutta joskus voisi kieltämättä olla hauskaa toimia niinkuin Kari Hoo, joka julkaisi ennalta toimittajan kysymykset ja sen, mitä itse niihin vastasi - näin blogin lukijoille jää se hupi odotella, mitä toimittaja on lopulta valinnut julkaisuun menevään kokonaisuuteen - tämä jos mikä avaa journalistista työprosessia ja on hienoa jokamiehen mediakasvatusta :)

Sedis tuumaa osuvasti että "Kyllä sellaista "julkaisukieltoa", joka lähtee toimittajan omista intresseistä, pitäisi ainakin haastateltavalta kauniisti pää kallellaan pyytää" - samaa mieltä, en minäkään pitäisi haastateltavan velvollisuutena olla suu supussa tehdystä haastattelusta - jos se on herättänyt ajatuksia ja saanut jotakin pääkopassa hyrräämään, niin tokihan haastateltavalla on oikeus sen hyrräyksen tulos omassa blogissaan julkaista heti kun huvittaa eikä viidestoista päivä.

Varmaan päätös riippuu myös asiantuntijana käytetyn bloggaajan omasta mediastrategiasta - jokuhan voi laskea myös niin, että "pyytävät sitten toistekin asiantuntijaksi jos pelaan heidän säännöillään", koska arvelee, että valtamediahuomio tuo kenties uusia lukijoita blogille tai jotain muuta hyvää, niinkuin Sedis toteaa: "Tätä ilmaista hyödynnettävyyttähän perustellaan sillä, että "asiantuntija" saa jotakin pääomaa siitä, että näyttäytyy tai puhelee toimittajan "juttuideoita" halki ja poikki ja pinoon tiedotusvälineissä.". Niin, saako, ja miten sen mittaisi, siinäpä kysymys.

Tiina Koolla on hyviä pointteja: "Jos toimittajalla on aidosti oma ja uniikki näkökulma kuvattavaan asiaan, ei haastateltava edes kykene sitä "vuotamaan" ennen jutun julkaisemista. Jos juttu lepää vain haastateltavan tuottaman puheen/tekstin varassa, asia on tietysti toinen -- ". Niinpä. Tiinan kuvaama tilanne, että verkkojulkaisija saa huomata omilla palstoillaan pyörineen aiheen tuleen keksityksi valtavirtamediumiin "uutena" asiana, on ärsyttävää sekin. Vielä ärsyttävämpää on se voimattomuus, ettei missään tunnu olevan sellaista foorumia, jossa tästä aiheesta voisi käydä hihkaisemassa että "se oli muuten *minun* julkisuuteen tuoma asia perkele".

Ajan kanssa, kun toimittajat alkavat tottua siihen, että haastateltavalla on myös oma ääni, itsenäinen puheen vuoro, kenties jopa ensimmäinen, voidaan jopa nähdä sellaista kummaa, että haastateltavan blogiin tulisi linkki jo jutun ilmestyessä.

Havaintojeni mukaan bloggaajat tekevät erittäin tunnollisesti lähdeviittauksia sanoin ja linkein, milloin se on mediumin käyttämän verkkojulkaisutekniikan puolesta mahdollista. Kuinka saataisi opetettua toimittajat samoille tavoille? Onko tästä mitään esimerkkejä?