Tuhat sanaa

Jaiku - repliikkini Helsingin Sanomien kirja-arvioon Chris Andersonin Long Tail - teoksesta poiki mielenkiintoisen keskustelun siitä, johtaako laaja tai lähes loppumaton valikoima saatavilla olevaa sisältöä ihmisten tyhmistymiseen ja yhteiskunnan ja demokratian romahtamiseen. (Tällaisiakin väitteitä kuulee vakavalla naamalla esitettävän.) Alla joitakin kyseisen jaikukeskusteluketjun kirvoittamia ajatuksiani aiheesta.

Chris Andersonin muotoileman Pitkän hännän teorian keskeinen ajatus on, että digitaalisen myyntiluettelon selaus- ja verkko-ostosmahdollisuus lisää myytävien tuotenimikkeiden määrää ja siten kasvattaa myyjän liiketoiminnan potentiaalia, koska se mahdollistaa uusien ja yllättävienkin löydösten ja ostosten tekemisen.

Fyysisen maailman kaupoissa hyllytila on rajallinen, eikä tuotteiden kaikkia toisiinsa yhdistäviä tekijöitä voi fyysisessä kaupassa osoittaa. Näin ollen asiakas ei koskaan välttämättä joudu kosketuksiin sellaisen tuotteen kanssa, joka ei ole kovin suosittu eikä näyttävästi esillä, mutta joka kuitenkin voisi kiinnostaa häntä paljon.

Kaupoissa tuotteiden löytymistä edesauttaa luokittelu. Lainatakseni David Weinbergeria: mihin kategoriaan kuuluu sotahistoriallinen keittokirja? Sodankäynti, logistiikka, keittotaito, historia - ja kenties vielä muutama muukin luokka, jotka eivät tätä kirjoittaessa tule mieleen. Digitaalisessa kirjakaupassa teos voidaan luokitella näihin kaikkiin, mutta oikeassa kirjakaupassa menisivät paikat sekaisin, jos kaupassa olevista yhdeksästä niteestä vaikkapa kolme kappaletta olisi yhdessä kaupan nurkassa, kolme toisessa hyllyssä ja loput kolme kolmannessa. Epäjärjestelmällisenä ja luokittelukyvyttömänä kansalaisena uskon lujasti Weinbergerin teesiin "Everything is miscellanious".

Pitkän hännän teoriaan voi liittyä myös helposti arvovärittyvä keskustelu yleistiedon ja yleissivistyksen suhteesta erikoistietoon ja erikoissivistykseen. Missä pisteessä yhteiskunta romahtaa, kun kaikilla tiedossa olevien tosiseikkojen määrä pienenee sen kustannuksella, että jokainen kansalainen uppoutuu yhä syvemmälle omalle kiinnostuksensa sektorille?

Joukkoviestintään sovellettuna pitkän hännän teoria tarkoittaisi sitä, että valtavat määrät ihmisiä kuluttavat joitakin suosituimpia mediasisältöjä (L-käyrän huippu), minkä jälkeen valtavat, käytännössä rajattomat määrät erilaisia, eri lähtökohdista tuotettuja niin ammattimaisia ja kaupallisia kuin amatöörimäisiä ja epäkaupallisia mediasisältöjä kiinnostaisivat vain kourallista ihmisiä kukin. Yhteisten mediakokemusten määrä olisi vähempi, minkä ohella kaikilla olisi omia henkilökohtaisia mediakokemuksia, joita muilla ei itsestäänselvästi olisi. Voidakseen keskustella näistäkin sisällöistä kaverin kanssa, olisi ensin vinkattava sisällöstä kaverille ja saatava tämänkin lukemaan / kuuntelemaan / katsomaan se. Näinhän edistyneet verkkomedian käyttäjät jo toimivat, minkä ymmärtäminen on joillekin edellisten vuosikymmenten mediakulutuksen logiikkaan juuttuneille vaikeaa.

Jotkut näkevät uhkakuvia siinä, että perinteinen massamedia alkaisi antaa ihmisten itse määritellä, mistä niiden kattamista aihepiireistä asiakkaat haluavat lukea / kuunnella / katsella. Nythän joukkoviestimet luovat meille arkeen agendaa pyrkimällä uutisoimaan sen, mitä "kaikkien pitaisi tietää" ja mitä suuret tai valitut pienemmät yleisöt mahdollisesti haluaisivat tietää. Usein arvaus osuu oikeaan: lehtien etusivuilla ja uutislähetyksissä on usein hyvin monia ihmisiä kiinnostavia ja yleisesti ottaen merkityksellisiä asioita.

Joukkoviestimien yleisösuhde nakertuu pikku hiljaa, mutta yleisökadosta on vielä liian aikaista puhua. Se ei silti tarkoita, etteikö joukkoviestimien kannattaisi kehittää palvelujaan uusien yleisöjen odottamalle laatutasolle.

Joukkoviestinten roolista keskusteltaessa ja räätälöinnistä puhuttaessa keskitytään usein ääripäihin: joko kaikki on räätälöitävää tai mikään ei ole räätälöitävää. Kuvasta tulee näin kovin mustavalkokoinen.

Nytkin joukkoviestimet keräävät palstantilkkeeksi tai lähetysajan täytteeksi mitä ihmeellisempää triviaa. Yksikään toimitussihteeri tai makasiiniohjelman tuottaja ei voi kirkkain silmin väittää mitään näitä "mies kosi strutsia" - palstanpäitä yleisesti merkittäviksi. Jos joukkoviestimet pystyisivät näppärästi ja kustannustehokkaasti tarjoamaan osittaista sisältöjen räätälöintiä nykyversioissaan, ne olisivat enemmän kuin iloisia voidessaan antaa yleisöjensä itse määrätä, minkä sortin tietoa niille taittopaloina tyrkätään. Mutta kun eivät voi; sellaista filtteritoteutusta ei vielä joukkoviestimien tuotanto- ja julkaisujärjestelmissä ole käytössä, vaan jonkun toimituksessa täytyy nekin sisällöt valita, toimittaa ja taittaa.

Verkkomedia tulee valikoivan mediakuluttajan avuksi toisesta ääripäästä tarjoten kaiken räätälöitäväksi. Halutessaan oman editionsa modulaarista tyrkkymediaa joutuu kokoamaan sisältöpakettinsa itse rss-aggregaattoriinsa, Google Readeriinsa tai Amppariinsa. Minusta olisi hienoa saada joltakin toimituksellisesti arvostamaltani mediatalolta käyttööni yllä kuvaamani kaltainen puolitiehen tuleva ratkaisu, jossa toimitus taittaisi framille tärkeimmät yleisuutiset ja siinä rinnalla näkisin itse filtteröimääni sisältöä niin paljon kuin itse haluaisin. Miltäköhän suunnalta olisi lupa tällaista hybridipalvelua ensimmäisenä odotella? Älkää ehdottako Diggiä.

• Lue myös: Skip - nappula on parasta radiossa 2020