Tuija Aalto seuraa digimediaa työkseen ja huvikseen.
Kirjoitan tätä nettikahvilassa, jonka wifi ei toimi. Ystävällinen henkilökunta kertoo, että langaton laajakaistayhteys on reistaillut koko päivän ja pahoittelee, että sunnuntaina ei saa ketään tilannetta korjaamaan. Tunnen häivähdyksen ärtymystä, joka ei ole missään suhteessa siihen ahdinkoon, jossa eräät muut elävät. Lattea siemaillessani sadat tuhannet kanssaihmiset vastustavat maansa hallintoa henkensä uhalla, tehdäkseen tulevaisuudesta iloisemman ja vapaamman.
Iranin vallitsevaa hallintoa vastustavat mielenosoittajat uskaltautuvat kadulle päivä toisensa perään. Jotkut heistä kuvaavat tapahtumia ja saavat välitettyä videopätkät edelleen ulkomailla julkaistaviksi. Maassa on muutama kymmenen miljoonaa nettiyhteyttä. Niiden käyttäjien joukossa kourallinen ihmisiä, joiden mielestä ihmisten on voitava pitää toisiinsa ja ulkomaihin yhteyttä. Heillä on motiivi ja keinot kiertää maan viestintäyhteyksiä tukkiva sensuuriteknologia kansainvälisten verkostojensa avulla anonyymipalvelimien kautta. He pitävät myös ulkomaisen median ajan tasalla maan tilanteesta, josta ammattitoimittajia on estetty raportoimasta.
Käyttöön kelpaa kaikki, mitä viranomaiset eivät ole keksineet tukkia. Uutena palveluna mikroblogialusta Twitter on saanut paljon myönteistä huomiota viestien välittäjänä ja kannattajien yhteydenpitovälineenä. Twitterissä on arvokasta sen rajapintojen avoimuus - lyhytviestipäivityksiä voi julkaista palveluun tietokoneen tai matkapuhelinverkon datayhteyden välityksellä lukemattomien sovellusten kautta.
Blogit, pikaviestimet, videonjakopalvelut ja monet eri verkkoyhteisöt ovat toimineet Iranin opposition ja kansalaisten viestin välittäjinä tuoden välähdyksiä viikkoja jatkuneista levottomuuksista ulkomaiden tietoisuuteen. Koskettavimmat ja dramattisimmat videot kuten Neda Agha-Soltanin kuolema ovat saaneet miljoonia katselukertoja.
Meille itsestäänselvä ja jopa triviaali viestintäteknologian käyttö on Iranissa valtava riski.
Minusta ei ehkä olisi siihen. Olen hyvin kiitollinen siitä, että elän maassa, jonka vallanpitäjät eivät estä kansalaisiaan viestimästä vapaasti ja ilmaisemasta mielipiteitään. Vai elänkö? Matti Nikki, jonka ylläpitämä verkkopalvelu on poliisin estolistalla ilman oikeutta valittaa tilanteesta oikeudessa, ei ehkä olisi aivan samaa mieltä. Eivät myöskään ne kirjaston käyttäjät, joille ei ole erikseen muistettu mainita, että heidän käyttämissään yhteyksissä pyörii suodatusohjelmisto, jonka estolistan ylläpito on kirjaston tietopalvelusta vastaavien henkilöiden sijasta jonkun it-yrityksen vastuulla.
Nämä hyväntahtoiset sensuuriratkaisut mahdollistavat ääritilanteissa yleisen poliittisen sensuurin - tekniset menetelmät ovat samat, kyseessä on vain ero käyttöasteessa.
Siellä, missä sananvapautta rajoitetaan, on tarvetta kaikelle mahdolliselle ulospäin suuntautuvalle viestinnälle. Sosiaalinen media on osoittanut voimansa jo monessa kriisipesäkkeessä. Vielä useammasta se puuttuu.
Yhtä todellinen vaara on verkon käytön valvonnan kiristyminen muiden kuin tyrannimaisten hallitsijoiden intresseistä. Tähän suuntaan päättäjiä kuitenkin lobataan jatkuvasti, joten valmisteilla ja käytössä olevaa säätelyä on syytä pitää silmällä.
Niissä yhteiskunnissa, joissa ei ole välitöntä sananvapauden uhkaa näkyvissä, voidaan istua kahviloissa ja tarinoida uusista viestintäteknologisista innovaatiosta. Oheisessa filminpätkässä viestintäkonsultti Robin Hamman esittelee Qik-mobiilisovellusta Howard "mobiilijoukot" Rheingoldille. Kännykkävideo muistuttaa siitä, että medialuku- ja -kirjoitustaidot kannattaa pitää vetreänä siltä varalta, että niitä joskus tarvitaan tositoimiin.
Tuomo Björksten haastatteli minua Aamulehden Sunnuntain Asiat -liitteeseen Nedan tapauksesta kertovaan juttuun Tietoverkot | Nedan sähköinen perintö ja Nettisensuuri ei olisi vaikeaa Suomessakaan. Haastattelussa pohdin mm. erilaisia rooleja, joita Iranin konflikti on tarjonnut meille uutisten seuraajille. Sosiaalinen media imaisee mukaansa jakamaan linkkejä ja ottamaan kantaa. Osallistuminen sitouttaa - sosiaalinen media tuo ihmisten hädän niin lähelle, että on miltei pakko mennä mukaan.
Katso myös:
Kommentit
Kirjoita uusi kommentti