Tuhat sanaa

Pietarsaari, originally uploaded by tuija.

Väentungoksessa välähdyksenomainen ajatus: kaikki oman elämänsä keskipisteitä. Kaikki me kuusi miljardia. Ei mikään originelli oivallus, mutta melkein fyysinen tuska tajuta oman olemisensa hetkellisyys ajassa ja tilassa. Ihmisen osa, ja kai kaiken kulttuurin liikkeelle paneva voima. Ajankulun liukusäätimellä kartta täyttyy ihmisen tuottamista pysäytyskuvista. Tämäkin hetki talteen.

***

Mikko Paartola on aloittanut 40X40 - projektin Valokuvataide.fissä. Aiemmin dokumentaristi on tutkinut mm. Kuolemaa ja Ulkopuolisuutta.

***

Syntyykö nettiin ikuinen virtuaalimuistolehtokulttuuri, pohtii HS (Kuolema ilmoittaa verkossa (€). Hautausmaat kiehtovat, fyysisiä tai virtuaalisia.

***

Entä arkistot - eivätkö nekin uhmaa kuolemaa uhmatessaan aikaa? Kuolemattomuutta edes taiteelle ja kulttuurille; hengelle, kun ei lihalle.

***

Salaperäisiä kivikasoja tai digitaalista dataa. Sama tavoite kaikessa, jättää merkki, olla merkityksellinen sillä tavalla kuin pystyy ja osaa ja sillä tavalla kuin itselle on väliä.

***

Kaksoisagentti linkittää Livesciencen kolmiosaiseen sarjaan, jossa pohditaan, mitä, jos voisimmekin elää 140-vuotiaiksi tai ikuisesti. Toisessa elämässä - pohdinta jääkin tarpeettomaksi, kun ehdimme tehdä kaiken, mikä tarpeeksi kiinnostaa, jo tässä elämässä?

lapioijat, 1976, originally uploaded by tuija.

Pääsiäisen pyhinä innostuin skannaamaan valokuvia nettialbumiin. Osa parin kolmen vuosikymmenen takaisista värikuvista oli jo tosi pahassa kunnossa, kun muovitarra-albumi oli syövyttänyt vedoksia. Tuoreempia kymppikuvia oli meditatiivisen mukava ruksuttaa skannerilla jpeg-tiedostoiksi liukuhihnatyönä.

Kuvien metatiedon syöttäminen vei aikaa ja vaati tiedonhankintaa: Milloin olimmekaan Altassa autoretkellä? Milloin meillä oli se sininen teltta takapihalla? Milloin alettiin rakentaa?

Meidän sukupolvemme, joka elää siirtymän analogisesta digitaaliseen, joutuu näkemään ison vaivan omien kuvien digitoimiseksi. Digikamerasukupolven ei tarvitse tuskitella sitä, että valokuvissa itsessään ei ole valmiina mitään tietoa siitä, milloin ne oli otettu. Eipä silti, tekniikan kehittyminen hoitaa heille/meille epäilemättä taas jotain uutta pähkäiltävää. Pianhan kuvissa on mukana myös tieto siitä, missä ne on otettu - kunhan paikkatietolaitteisiin yhteensopivat kamerat nyt vain halpenisivat.

***

Huomaan käyttäväni yhä enemmän aikaa vuorokaudesta digitaaliseen kodinhoitoon. PVR täyttyy tallennuksista ja sitä täytyy siivota. Uusia ajastuksia täytyy kytkeä ja vanhoja purkaa. Ipod täytyy muistaa ladata ja ylimääräiset sähköpostit tuhota postilaatikoista. Kännykästä täytyy poistaa saapuneita tekstiviestejä. Kännykameralla otetut kuvat täytyy synkata kotikoneelle. Nettikaupasta ostettu musiikki ja digikuvat on varmuuskopioitava.

Silti jokin tässä digitaalisessa askartelussa on niin palkitsevaa, etteivät nuo puuhat tunnu tiskaamisen ja imuroimisen veroisilta vaivakkeilta, päin vastoin. Muinaiskuvien digitoiminen ja kuvien jakaminen sukulaisten kommentoitavaksi nettikuva-albumissa on jo ehtinyt synnyttää ooh, aah ja oi muistatko - tyyppisiä elämyksiä, joita kuvien makuuttaminen kaapissa pahvilaatikossa ei ole pystynyt tekemään.

***

Olen nähnyt Flickr-albumini järjestämisessä jo niin paljon vaivaa, että alan miettiä sen elinkaarta.

Vivikka pohti äskettäin digitaalisen identiteetin kohtaloa käyttäjätunnusten haltijan kuoleman jälkeen.

"Mitä tapahtuu, kun kuolen? Enkä tarkoita nyt sitä, jatkuuko elämäni siellä "tuonpuoleisessa" vai ei. Vaan sitä, kuka tätä blogia ylläpitää sitten, kun minua ei ole."

Oletan, että Yahoo tai joku sen ostanut yritys jatkaa toimintaansa senkin jälkeen, kun minusta aika jättää ja että Flickrin kaltaiselle palvelulle on suunniteltava pitkähköä elinkaarta. Niinpä voisi olla ihan paikallaan, että sinne ilmestyisi TRANSFER ACCOUNT - tyyppinen toiminto lähivuosina. Tarvitsemme toiminnon, jolla tilin haltija voi siirtää sen hallintaoikeuden haluamalleen uudelle henkilölle siten, että uusi henkilö voisi hallinnoida kansioita ja metatietoja haluamallaan tavalla mutta kuvatiedostoissa säilyisi aina tieto alkuperäisestä julkaisijasta.

Kysyin aiemmin Tuijataallaheissa, josko olisit halukas avaamaan rakkaan vainajan muisteloksi Muistoblogin. Rupesin kehittelemään ajatusta edelleen ja vaihdoin näkökulmaa: Entäpä, jos kuolemansa ennakoiva nettipersoona käsikikirjoittaisikin oman muistobotin ennakkoon, niin, että testamenttaisi vaikkapa osoitteen julkaistavaksi omassa blogissaan vasta, kun kuolo on korjannut.

Tällöin omaisten lohduksi jäisi rupatella botin kanssa, ja kenties saada selvyyttä joihinkin vainajan suhteen askarruttaineisiin kysymyksiin. Vaikkapa, että "mikset kertonut kenellekään, että sinulla oli syöpä" tai "annoitko koskaan anteeksi sitä, että myin talomme kysymättä lupaasi".

Muistobotti olisi vainajan viimeinen jäynä omaisille ja tuttaville - sinne olisi piilotettu valtavasti vastauksia, kunhan sille vain joku esittäisi oikeita kysymyksiä. Haah!

Malmin kivipuisto kuva: tuija.

TV-uutisissa mainittiin sivumennen, että vainajalleen voi omistaa internetsivuston Suomen hautaustoimistojen liiton tarjoamassa palvelussa. Asian vaatimaan arvokkuuteen nähden toteutus on varsin amatöörimäinen. Muistosivuja ei kovin montaa parin vuoden aikana näytä syntyneen. Kököstä toteutuksesta huolimatta vainajien muistelupaikka täyttänee tarkoituksensa ja vieraillessaan esimerkiksi Vantaalla 5.5.1994 joukostamme poistuneen Ulla Marianne Katajan sivua lukiessa ymmärtää satunnainenkin vierailija sen lämmön ja kaipauksen, jolla Markku-poika on halunnut äitiään muistaa.

Sitä ollaan ihmissuhteen kanssa pohdittu, mitä tapahtuu henkilön nettisivuille ja blogille kuoleman jälkeen. Tiettävästi ainakin Yahoolla on olemassa policy siitä, mitä tehdään sähköpostille sen haltijan kuoleman jälkeen (tuhotaan, ei luovuteta salasanaa omaisille). Liekö kellään kotisivutilantarjoajalla tapaa tiedustella liittymän tilaajan tahtoa tällaisessa tapauksessa? "Ota nyt blogivakuutus - Kuoleman sattuessa 50 vuotta taattua levytilaa".

Jos minä kuolen näiltä istuviltani, kuka moderoi blogini kommentteja?

Kaikkea sitä tulee pohtineeksi näin vainajien muistopäivänä.

Tiesittekö, että yhdestä ihmisestä saa sata timanttia. Näin sanoi Greg Herro LifeGem - yhtiöstä Asian week.comin haastattelussa kolme vuotta sitten.

"“One day my partners and I were discussing our mortality and the options we had did not give us the spiritual connections our loved ones deserved,” Herro said from his Chicago office. “We wanted something that would allow us to continue to celebrate life on a daily basis.”

So, Herro and company came up with the LifeGem, a high-quality, colored diamond made from, well, your loved ones themselves. Herro explained that since diamonds come from carbon and carbon is the building block of life, the idea is actually quite elementary."

Vainaja voi tietenkin myös itse tilata timanttituhkauksen tekemällä jo etukäteen sopimuksen yrityksen kanssa.

Muistelen lukeneeni jostain vastaavasta palvelusta shanghailaisesta sanomalehdestä heinäkuussa. Kiinassa ja Japanissa perinne velvoittaa pitämään esi-isien haudoista hyvää huolta, mikä suorastaan haittaa maan sisäistä muuttoliikettä ja ulkomaille muuttamista. Asia järjestyy kätevästi, jos esi-isät voi pukea riipuksena kaulaan.

Uusi teknologia antaa meille uusia tapoja muistaa rakkaita läheisiä, mutta haudalla käymisessä on kieltämättä oma rituaalinen viehätyksensä.

Kuoleman karnevalisointi on yksi tapa tuupata hieman kauammas omaa kuoleman pelkoaan. Katsoin peräkkäin kaksi dokumenttia tästä teemasta - Riot on - seksiä, valheita ja mobiilipelejä -dvd:n ja Kuolema.fi radiodokkari-blogin, ja jäin kaipaamaan kolmatta.