Mediakasvatus

Tämän päivän koululaisten hallitsema ja koulun opetussuunnitelman tunnistama mediakulttuuri ovat ihan eri planeetoilta. Näin minä sen luen, joskin Reijo Kupiainen ja Sara Sintonen muotoilevat asian hieman kuivemmin teoksessa Medialukutaidot Osallisuus Mediakasvatus (Palmenia 2009). "Suomalainen koulu on suunniteltu palvelemaan teollista taloutta, tuottamaan staattista ja vakaata oppiaineisiin perustuvaa tietoa, kultivoimaan paikallista ja usein jopa nurkkakuntaista identiteettiä ja kansallisia ideologioita. Tällaisissa kouluissa ja opetussuunnitelmissa ei ole ollut paikkaa media- ja populaarikulttuurista saatavalle mielihyvälle ja kokemuksellisuudelle."

Kupiainen ja Sintonen toteavat, että lasten ja nuorten digitaalinen kielitaito luo paineita koulua ja opetusta kohtaan.
"Koulun ulkopuolisissa lukutaidoissa lapset ja nuoret vastaanottavat informaatiota nopeasti, pitävät yhtäaikaista toimintatavoista (kuten katsovat televisiota ja tekevät läksyjä samaan aikaan), pitävät kuvia muuta tekstiä merkityksellisempänä, arvostavat satunnaista ja poukkoilevaa lukemista perinteisen lineaarisen lukemisen sijaan ja toimivat parhaiten verkostoissa yhteistoiminnallisesti."

Kirjoittajat ehdottavatkin kouluille uusia toimintamalleja toteamalla, että koulun mediakasvatusta kehittäessä tulisikin miettiä, miten koulu yhteisönä voisi luoda omia kommunikatiivisia mediakulttuurisia toimintojaan vuorovaikutuksessa lähiyhteisön kanssa. Kirjoittajat huomauttavat, että tällöin kunkin koulun tavoitteet nousisivat kouluyhteisön omista tarpeista eivätkä esimerkiksi tarpeesta imitoida ammattimaisesti tuotettuja mediatekstejä. Kirjoittajien mielestä vuorovaikutus koulujen, kotien ja mediakulttuurin ammattitoimijoiden välillä olisi tärkeää.

Kirja valottaa, mitä on lukutaito ja mitä niin sanotuilla uusilla lukutaidoilla tarkoitetaan.

Lukutaidon taustaa tarkastellaan 1700 -luvulta alkaen. Habermasilainen lukeva yleisö, kaupunkiporvareista koostuva Lesepublikum, kokoontui seurahuoneilla ja lukuseuroissa muodostamaan yhteistä käsitystä yhteisistä asioista; julkista mielipidettä.

Uusilla lukutaidoilla viitataan niin kulttuuriseen tai teknologiseen lukutaitoon, informaatiolukutaitoon, tietokonelukutaitoon, visuaaliseen lukutaitoon kuin mainonnan lukutaitoonkin; meidän pitää osata lukea vaatetusta, sisustusta ja kuvia teksteinä, jotka välittävät merkityksiä.

Medialukutaidon kognitiivisen mallin mukaan keskeistä ovat tietorakenteet: mediasisältö, mediateollisuus, mediavaikutukset, informaatio todellisuudesta ja havainnoiva persoona itse. Kognitiivisen medialukutaidon perustaitoja ovat esimerkiksi mediateksteissä esiintyvien merkkien ja kaavojen tunnistaminen ja merkitysten assosioiminen. Kehittyneempiä kognitiivisen medialukutaidon ulottuvuuksia ovat tekstin analyysi, arviointi, ryhmittely, induktio, deduktio, synteesi ja abstrahointi.

Sosiokulttuurisen lukutaitokäsityksen mukaan lukutaito on sosiaalisten käytäntöjen osaamista: Kalenterin käyttöä, päiväkirjojen ja blogien lukemista ja kirjoittamista, iltasatujen lukemista tai animaatioiden tekemistä. Lukutaidot liittyvät erilaisiin alueisiin (domains), esimerkiksi kotiin, kouluun, vapaa-aikaan ja työhön. Eräitä lukutaitoja harjoitetaan ja opitaan instituutioissa - koulussa, työpaikalla, terveydenhuollossa tai liike-elämässä. Nämä sisältävät standardoituja vaatimuksia ja omat kielen käytön tapansa, jotka määrittävät kielen käyttäjän identiteettiä tarjotessaan mahdollisuuden ottaa osaa niissä esiintyviin uskomuksiin, toimintaan ja pukeutumistapoihin. Lukutaitoon liittyy aina kysymys vallasta. Yksi institutionaalisen vallankäytön keino on ollut sensuuri, joidenkin lukukäytäntöjen peittäminen ja estäminen. Pääsy tai saavutettavuus (access) onkin Kupiaisen ja Sintosen mukaan ollut tärkeä lukusivistystä ja lukutaitoa määrittävä tekijä.

Osallisuuden kulttuurin ja digitaalisen ajan medialukutaitoon kuuluvia taitoja ovat puolestaan leikkiminen, esittäminen, simulointi, omiminen (remix-kulttuuri), monitoimisuus tai moniajo, hajautettu kognitio, jaettu älykkyys, arviointikyky, transmediaalinen navigointi, verkostoituminen, neuvottelu ja eettinen voimaantuminen ja valtautuminen.

Kirjassa esitellään digitaalinen tarinankerronta mediakasvatusmetodina ja kuvataan nykyaikaista osallisuuden kulttuuria mediakasvattajan toimintaympäristönä.

Kirja on vankka katsaus 25-vuotisen oppiaineen vaiheisiin ja nykypäivän ajatteluun. Se esittelee eri suuntauksia ja ajattelutapoja ja tukeutuu lähteisiin niin uskollisesti, että lukija jää jo kaipaamaan rautalangasta väännettynä, mitä kirjoittajat itse ajattelevat. Sekin lopulta selviää: Medialukutaito on 2000-luvun mediakulttuurissa ennen kaikkea multimodaalisten tekstien lukemista, sekä vastaanottoa että tuottamista.. Kirjoittajien mukaan medialukeminen on prosessi, joka saa ajattelun ja kuvittelun liikkeelle: "Se johtaa pohdintojen "miksi" ja "mitä, jos" äärelle ja herättää halun keskustelemiseen toisten kanssa sekä vaihtoehtojen ja valintojen punnitsemiseen."

FT Reijo Kupiainen toimii mediakasvatuksen lehtorina Lapin yliopistossa, josta on virkavapaalla ja visuaalisen kulttuurin teorian professorina Taideteollisessa korkeakoulussa, Porin taiteen ja median osastolla. MuT Sara Sintonen on yliopistonlehtori Helsingin yliopiston soveltavan kasvatustieteen laitoksella ja tutkii medialukutaitoa kriittisten ja luovien ajattelutaitojen kehittämisenä, mediakasvatusta ja virtuaalisia, digitaalisia oppimisympäristöjä. Kirjoittajat ovat toimineet peräjälkeen Mediakasvatusseuran hallituksen puheenjohtajina.

• Lue lisää: Mediakasvatuksen tila Suomessa? Keskusteluketju Sosiaalinen media oppimisen tukena - yhteisössä

Ajan hengen mukaisesti kirjalla on tietenkin oma Facebook-ryhmä.

Nina Mikkonen puolusti mielipidettään kotiäitiyden ylivertaisuudesta päivähoitoon nähden YLEn Aamu-TV:n Tyynysota - ohjelmassa niin ponnekkaasti, että ohjelman taltiosta tuli välitön nettihitti. YLEn Elävä arkisto dokumentoi klassikon tuoreeltaan. Videoleike kelpaa opetusmateriaaliksi keskustelun taidosta. Näytteestä käy ilmi, mikä merkitys keskustelun mielekkyydelle on sillä, että kuunnellaan toista, että kunnioitetaan myös vastapuolen mielipidettä ja annetaan sille tilaa. YouTubeen ilmestyi pian englanniksi tekstitetty versio ja lyhyt kommentaari natsikortin lyömisestä pöytään avauspuheenvuorossa.

Videoklippien uudelleenmiksaus kiinnostaa audiovisuaalisen mediakulttuurin asiantuntijaa. Ismo Kiesiläinen kirjoittaa Mediakasvastus.fi - blogissaan, että "Sosiaalisessa mediassa pyörivät videot eivät ole samalla tavalla julkaistuja itsenäisiä teoksia kuin joukkoviestinnän aikakaudella on totuttu ajattelemaan. Videot ovat kontekstisidonnaisia, viittaavia, keskustelevia, joskus kertakäyttöisiä, ilmaan heitettyjä huomioita, fraktioita. " Kiesiläinen toteaa, että Youtube-valtavirtaa edustavat videot, joissa tavalla tai toisella kommentoidaan tai remixataan joukkotiedottavan median tuotantoa ja mainitsee suomalaisena esimerkkinä Salatut elämät -sarjan remixit.

Ajatushautomo Demos UK julkaisi lokakuussa selvityksen nuorten nettivideoista: "Video Republic - a new space for debate and expression dominated by young people." Useammassa Euroopan maassa työpajoja pitämässä kiertäneet tutkijat huomasivat, että nettivideoista on tullut nuorille oma julkisen keskustelun areena, jota käytetään itseilmaisuun ja vaikuttamiseen mielummin kuin perinteisiä median tai politiikan kautta vaikuttamisen kanavia.

Toisaalta tutkijat muistuttivat, että pääsy uusille areenoille ei ole aivan tasa-arvoista vieläkään - kaikilla ei ole mahdollisuutta hankkia käsiinsä videokameroita ja laajakaistayhteyksiä, ei taitoja käyttää sellaisia välineitä vaikka saisikin lainaksi, eikä kykyä tai halua julkiseen itseilmaisuun.

Mediakasvatukselle on tilausta.

Verkko on kasvattaja, väittää VTT Janne Matikainen teoksessa Verkko kasvattajana - mitä aikuisen tulisi tietää ja ajatella verkosta. Huono kasvattaja onkin, koska se ei osaa ottaa huomioon lapsen ja nuoren ikää ja kehitysvaihetta ja sopeuttaa sisältöjä lapsen kasvamista tukeviksi. Tähän tarvitaan aikuisia. Siksi onkin hämmentävää, että Matikainen päästää kirjansa oletetun lukijan, kasvattaja-aikuisen kovin helpolla: "Näkemykseni mukaan kasvattajan ei tarvitse olla aktiivisesti verkossa tai tuntea uusimpia hullutuksia. Sen sijaan tärkeää on tietää yleisellä tasolla, mistä on kyse ja miten verkon käyttöä tulisi rajoittaa". Olen Matikaisen kanssa vahvasti eri mieltä. Minusta aikuisten on syytä toimia itse aktiivisesti verkossa, jota he ymmärtäisivät sen uudenlaista viestintäkulttuuria ja osaisivat opastaa lapsia ja nuoria siinä toimimisessa. En myöskään pidä verkon käytön rajoittamista olennaisimpana asiana kasvatuksessa.

VTT Janne Matikainen työskentelee tutkijana ja opettajana Helsingin yliopiston viestinnän laitoksella. Hän tutkii erityisesti verkkoviestintään ja verkko-opetukseen liittyviä ilmiöitä. Aloitin kirjan lukemisen johtopäätöksistä ja kun huomasin olevani niistä varsin eri linjoilla kirjoittajan kanssa, luin koko teoksen hyvin kriittisin silmin.

Matikainen vertaa verkkosivustojen käyttötilastoja maailmanlaajuisesti ja Suomessa kahden eri tavalla kootun tilaston avulla. Tämä johtaa myös mahdollisesti virheelliseen päätelmään. Matikainen tulkitsee, että koska suomalaisessa listassa korostuvat medioiden sivut, voitaisi päätellä, että medialla on Suomessa vahva asema verkossa. Maailman suosituimmat sivut (Yahoo.com, YouTube.com, Live.com, Google.com ja MySpace.com, Facebook.com ja MSN.com) on haettu Alexan listalta mutta Suomen suosituimmat TNSMetrixin listalta, joka mittaa vain maksavien tilaaja-asiakkaidensa sivujen käyntejä. TNSmetrixin listakärkeä olivat kirjan kirjoitushetkellä Ilta-Sanomat, Iltalehti, MTV3, Suomi24, YLE, Helsingin Sanomat, IRC-Galleria ja MSN.fi. Alexasta olisi ollut saatavissa myös Suomi-ranking, joka tätä kirjoittaessa näyttää tältä: Google.fi, YouTube.com, Google.com, Live.com, IRC-Galleria, Facebook, MSN.com. Kasvattaja ei siis voi tuudittautua siihen, että meillä oltaisi kovasti erilaisia verkon käyttäjiä kuin muualla maailmassa. Hakukoneet edustavat tosiasiassa suurinta valtaa ja vertaissisällön merkitys on vahva.

Toinen, pieni, mutta kiusallinen, asiavirhe kirjassa on viittaus Time - lehden Vuoden henkilö 2006 - valintaan. Matikainen kirjoittaa sosiaalisen median yhteisöllisyydestä ja sosiaalisen median palveluista massoja kokoavina tekijöinä. "Sitä, että Time-lehti valitsi YouTube ja MySpace - verkkosivut vuoden 2006 henkilöiksi voi pitää oireellisena. Näyttää siltä, että paitsi vallasta, myös vallan käyttäjistä tulee kasvottomia, kuten verkkopalveluita." Pohdinta vallankäytön läpinäkyvyydestä ja -näkymättömyydestä on kiinnostavaa, mutta Time-lehden vuoden henkilö 2006 oli "You", sinä, kuka tahansa verkon aktiivikäyttäjä, ja valinnalla haluttiin nimenomaan korostaa yksilön, yksittäisen, kasvollisen ihmisen roolia verkon yhteisöllisyyden ja yhteistyön aktiivisena osallistujana.

Joukkojen ja massojen tutkimuksessa on tähän asti ollut keskeistä deindividuaatio eli epäyksilöllistyminen, kirjoittaa Matikainen. Joukot, kuten verkkokin, on nähty yksilöllisyyttä heikentävänä tekijänä, mikä puolestaan johtaa epäsosiaaliseen ja aggressiiviseen käyttäytymiseen (Helkama et al 1999). Sosiaalisessa mediassa joukkojen toiminta ei kuitenkaan ole epäsosiaalista, hän jatkaa. Identiteettiä tuotetaan aktiivisesti ja tietoisesti sosiaalisiin ryhmiin ja luokituksiin samastumalla. Tämän jokainen sosiaalisen median aktiivikäyttäjä tietenkin tunnistaa omasta kokemuksestaan.

Matikainen väittää, että käyttäjien omaehtoisuus on suosituimmissa sosiaalisen median palveluissa "melko vähäistä". Useimmat sosiaalisen median palvelut ovat suurten yritysten omistamia, ja käyttäjät tuottavat niissä sisältöjä verkkopalvelun ehdoilla, hän sanoo. Näin voi olla, joskin tätä pitäisi purkaa tarkemmin. Verkkoyhteisöjen ylläpitäjäthän käyttävät valtaa kahdella tavalla: ne laativat käyttöehdot, ja voivat tarvittaessa niihin viitaten poistaa ehtoja rikkovia sisältöjä tai kokonaisia käyttäjätilejä. Kuinka paljon niillä tosiasiassa on tähän resursseja, on toinen kysymys. Useimmiten suuret yhteisöpalvelut luottavat ilmiantoihin - ne puuttuvat sopimattomiin sisältöihin vasta, jos tarpeeksi moni on kiinnittänyt ylläpidon huomiota niihin. Kannattaa myös muistaa, että suosituimmat sosiaalisen median palvelut ovat joutuneet suurten mediatalojen käsiin yrityskauppojen seurauksena - isot ovat siis ostaneet pieniä innovatiivisia sisältöpalveluja, koska eivät ole pystyneet itse kehittämään yhtä vetäviä. Sosiaalinen media on monilta osin edelleen kansainvälisten suuryritysten hallitsemaa massojen ohjailua ja liiketoimintaa, massojen mediaa, Matikainen summaa. Sosiaalisen median yhteisöllisyys on yksilölähtöistä; sosiaalisen median sosiaalisuus on yksilöiden välisiin verkostoihin perustuvaa sosiaalisuutta. Matikaisesta näyttää siltä, että sosiaalisessa mediassa on kyse identiteetin luomisesta ja häntä askarruttaa, missä määrin sosiaalinen media on sosiaalinen ja missä määrin yksilöllinen identiteetin rakentamispaikka.

Yhteisöllisyydestä Matikainen toteaa kolmen kotimaisen tutkimuksen nojalla, että verkko ei ole automaattisesti yhteisöllisyyttä luova asia, vaan verkkoyhteisöllisyyden synty riippuu monista tekijöistä. Kirjoittajan kunniaksi on todettava, että hän tuo esiin, että se julkisuudessa toisteltu ajatus, että verkossa oleva yhteisöllisyys olisi jotenkin keinotekoista, ei välttämättä pidä paikkaansa, vaan esimerkiksi selvitykset ja tutkimukset IRC-Galleriasta ja Habbosta osoittavat, että niissä kyse on osallistujille todellisesta yhteisöllisyydestä.

Habbo voi pahimmillaan olla rahan ja suosion tavoittelun temmellyskenttä, parhaimmillaan se tarjoaa sosiaalista ajanvietettä virtuaalisessa maailmassa. Aleksi Moision pro gradun (2007) pohjalta: Habbon käyttäjissä on toiminnallisesti uppoutuneita ja mentaalisesti uppoutuneita, joista jälkimmäisille se on vakavasti otettava sosiaalinen toimintaympäristö.

Luottamusta Matikainen pohtii ohuesti. Hän asettuu sellaisen henkilön näkökulmaan, joka tipahtaa internetin ihmemaahan ensimmäistä kertaa ja tuntee olonsa avuttomaksi: "Verkko kyseenalaistaa monin tavoin oletuksiamme luottamuksesta. Meillä ei ole ennakko-oletuksia siitä, mikä on luotettavaa ja mikä ei. Kaupungin keskustassa olevaan kalliiseen kauppaan voimme luottaa, mutta kaupungin laidalla olevaa rähjäistä kauppaa kohtaan luottamus ei ole yhtä korkealla. Luotamme professorin puheisiin enemmän kuin pahalle haisevan kulkurin jupinoihin. Verkossa on vaikea erottaa professoria tai keskustan laadukasta kauppaa."

Olen eri mieltä. Matikaisen vertausta tarkastellakseni, jos rähjäinen kauppa on oma lähikauppa, se tulee tutuksi ja saattaa osoittautua riittävän asialliseksi putiikiksi tehdä päivittäiset maito- ja makkaraostokset. Jos se taas tulee muuten vain vastaan lähiöissä slummaillessa, sinne voi jättää menemättä. Haiseva kulkuri voi olla jokapäiväinen vastaantulija kauppareissullamme ja opimme tulkitsemaan kulkurin jupinoita omana genrenään, jos jäämme kuuntelemaan. Toisaalta kulkuria voi väistää jos haju haittaa. Olennaista on valintojen tekeminen: voimme valita vapaasti kaupat, joissa asioimme ja kaverit, keiden kanssa juttelemme. Lukija jää odottamaan enemmmän eväitä siihen, miten sellaista medialukutaitoa hankitaan, jotta verkkopalvelujen luottamusta opitaan arvioimaan ja valintoja tekemään. Mitä URL-osoitekenttä kertoo sivun sijainnista ja alkuperästä, entä mitä muita indikaattoreita, kuten mahdollinen salauksen todentaja, on ja miten niiitä tarkastellaan?

Matikainen pitää erottelua annettuun ja ansaittuun luottamukseen (Ilmonen & Jokinen 2003) osuvana ja toteaa, että nykymaailmassa, niin myös verkossa, luottamus on yhä useammin ansaittava. Tämä on varmasti hyvä ja mediakriittinen lähtökohta. Ja edelleen: Jotta mikä hyvänsä taho verkossa saisi mahdollisuuden ansaita luottamuksemme, meidän on oltava aktiivinen netin käyttäjä.

Vahvimmillaan Matikaisen teksti on kappaleessa verkkovuorovaikutus ja tunteet. Tunteet verkossa ovat kasvatuksen näkökulmasta haasteellinen asia, tutkija kirjoittaa, ja jatkaa että vaikka verkossa voi ilmaista tunteitaan ja tulla niistä tietoisemmaksi, tulisi lapsen löytää kuitenkin pysyvä kiintymyssuhde verkon ulkopuolelta. Kasvattajan on tärkeä tietää, millaisia tuntemuksia verkko herättää lapsessa tai nuoressa.

Olennaista siis on, miten kasvattaja voi luoda sellaisen luottamussuhteen kasvatettavaan lapseen tai nuoreen, että tämä kertoo kokemuksistaan ja tunteistaan? Omasta mielestäni vastaus on yksinkertainen: aikuisen on tunnettava verkon ympäristöjä, ilmaisutapoja ja käytäntöjä ja osoitettava kiinnostuksensa lapselle. Näin hän ansaitsee lapsen luottamuksen ja pääsee osaksi tämän tunnemaailmasta. Jos tätä ymmärrystä ei ole ja kasvattajan reaktiot ovat olankohautuksia (älä välitä, eihän se tapahtunut oikeasti) tai ylireagointia (et mene sinne nettiin enää ja anna se kännykkä tänne), lapsi jättää kertomatta ikävistä asioista ja epäluottamuksen kierre syvenee.

Matikaisen kirja lupaa kertoa, mitä aikuisen tulisi tietää ja ajatella verkosta. Se hahmottelee nuorten mediaympäristön aikuiselle kasvattajalle yksilön, verkostojen ja yhteiskunnan tasolla. Kirja vahvistaa sitä käsitystä, että lapsia ja nuoria pitää auttaa löytämään verkosta heille parhaiten sopivia sisältöjä ja ympäristöä ja heitä pitää tukea tilanteissa, joissa he ovat joutuneet kohtaamaan ja kokeneet ahdistavina aikuisille suunnattuja vuorovaikutustilanteita. Parhaiten aikuiset onnistuvat tässä tehtävässä, jos he itse ovat tottuneita sosiaalisen median käyttäjiä. Siksei "viimeisimpien hullutusten" edes pintapuolinen tunteminen ole ollenkaan pahaksi - ja oma verkkoaktiivisuus välttämätöntä.

Kirja nostaa esiin tärkeitä teemoja ja haastaa väittelyyn. Suositeltava lukukokemus siis. Erityiskiitokset vielä lähdeluettelosta, joka vinkkaa lisää luettavaa jokaiselle verkon vuorovaikutuksesta ja identiteetin rakentumisesta kiinnostuneille - siis monille muillekin kuin kasvattajille.